(alle) Viiden euron pusero

Katseeni kiinnittyi tänään postin mukana tulleeseen H&M:n mainokseen. Mainos on ihan tavallinen H&M:n mainos, jossa ei ole sinällään mitään ihmeellistä – paitsi tuotteen hinta. Keskustelin tällä viikolla lounaalla muutaman kollegan kanssa halpavaateketjuista ja vaatteiden kertakäyttökulttuurista. Meininki on vielä toistaiseksi ollut Suomessa melko vaatimatonta, mutta globaalit halpavaateketjut valtaavat yksi toisensa jälkeen tavarataloja, jopa täällä susirajalla (niin uskomatonta kuin se onkin, meille tulee  pian BikBok ja Carlings). Briteissä, halpavaateketjujen luvatussa maassa, on ollut jo kauan tapana ostaa vaatekappale tai kenkäpari vain yhtä iltaa varten. Mitä väliä kestääkö Primarkista kahvitunnilla poimittu bilemekko yhtä iltaa pitempään, jos se maksaa alle viisi puntaa? Eihän vitosella saa nykyisin edes juustopakettia! Viime aikoina palkkaa, työnantajamaksuja ja pimeää työvoimaa koskevien keskusteluiden valossa ei luulisi olevan mitenkään mahdollista, että lopputuote voi maksaa niin vähän. 

En ole koskaan ollut vaatteiden oston suhteen mikään superhippijeesus ja ostan yleensä mitä nyt sattuu milloinkin vastaan tulemaan, mutta kollegoiden kanssa käyty lounastuntikeskustelu herätti sisäisen yhteiskuntamaantieteilijäni (kyllä, olen koulutukseltani yhteiskuntamaantieteilijä) pohtimaan vaatebisneksen eettisyyttä – ja omaa rooliani vaatteiden kuluttajana. Ei sillä, etten olisi miettinyt sitä aiemminkin. Mutta, jos nyt ihan oikeasti pysähdytään hetkeksi miettimään tämänkin (alle) viiden euron puseron tarinaa ja elinkaarta, niin on aika selvää, että halpa hinta on seurausta siitä, että jotakin osapuolta on jossakin vaiheessa prosessia viilattu linssiin (työkaveria lainatakseni).

Pusero on valmistettu 100% polyesteristä, siinä on napit ja saumat. Joku jossakin on valmistanut puseron materiaalit: kankaan, napit ja langan. Joku jossakin muualla (veikkaan Bangladeshia tai jotakin entistä Itäblokin maata) on ommellut puseron tai rakennuttanut tehtaan kalliine laitteineen ja liukuhihnoineen, jossa pusero on kursittu koneellisesti kasaan minimipalkalla työskentelevien ihmisparkojen avustuksella. Tämän jälkeen pusero on matkannut miljoonan muun samanlaisen puseron kanssa pakattavaksi ja rahdattavaksi paikkaan A, josta se toimitetaan paikkaan B ja josta se lopulta päättyy joko paikkaan C tai jos hyvin käy, kuluttajalle.  Tätä ennen on tietysti myös järjestetty kuvaukset ja painettu lukematon määrä mainoksia, joita on postitettu lukematon määrä ympäri maailmaa ihmisten postilaatikoitten ja sivupöytien täytteeksi. Lissu saa mainoksen käsiinsä ja ostaa puseron, vaikka ei oikein pidäkään siitä, mutta koska se on niin halpa. Lissu käyttää puseroa kerran tai pari, pesee sen ja huomaa, että sauma on ratkennut. Sen jälkeen pusero päätyy Lissun jättimäisen vaatekomeron syövereihin, jossa se pyörii tarpeettomana ja unohdettuna määrittelemättömän pitkän ajan. Joku kaunis päivä Lissu kuitenkin hermostuu ylitsevuotavaan vaatekomeroonsa ja heittää lopulta puseron roskikseen, koska reiän takia sitä ei voi viedä kirppikselle eikä Lissua nyt yhtään nappaa alkaa sitä saumaa korjaamaankaan (vaikka sauma olisikin vain muutamalla pistolla korjattavissa). Lopulta pusero siis päätyy kaatopaikalle kaikkien muiden (alle) viiden euron puseroiden seuraksi ympäristöä saastuttamaan, koska ei ole vielä keksitty helppoa tapaa kierrättää rikkinäisiä vaatteita.

H&M on päättänyt onneksi skarpata ja kohentaa yhteiskuntavastuuimagoaan  aloittamalla tänä keväänä vaatekeräyksen joissakin myymälöissään, jotta nämä (alle) viiden euron puserot eivät enää tukkisi kaatopaikkoja. Toistaiseksi ketju taitaa ottaa kierrätykseen meneviä vaatteita vastaan vain muutamassa Helsingin myymälässä. Kaunis ajatus, mutta jotenkin tuntuisi fiksummalta ostaa vähemmän ja parempaa, kuin paljon ja huonoa.

(Note to self: älä osta paitaa, joka maksaa alle vitosen. Älä ehkä silloinkaan, jos se maksaa alle kympin).